kolmet villasukat, kaksimetrinen kaulahuivi, lapaset rukkasten sisään piti pukea päälle ennenkuin uskalsi hypätä uusiin huopikkaisiin ja pistää nenänsä ulos ovesta. Mutta oli ihan pakko, koska koivujen huurteiset oksat heiluivat hiljalleen tuulessa ja kimaltelivat kuin niillä olisi vilkkunut tusinoittain pikkuisia ledvaloja. Aurinko oli herännyt synkän syksyn jälkeen ja nousi metsän takaa kasvot pestyinä riemusta loistaen. Niinpä aukaisin tuiskun peittämän polun Sukupuutarhaan, jonne aurinko paistoi kirkkaimmin. Seisoin siinä, korkeiden koivujen alla ja ihmettelin ilman kimaltelua, mäntyjen huurretupsuja, koiranputkien palleroita. Tikat nakuttivat, heittelivät kaarnanpaloja valkealle hangelle, ja tiainen visersi lyhyen talvilaulunsa.
Kas, risteys! Myyrähiirulainen oli tullut ulos tunnelistaan polun toisella puolella ja sukeltanut taas hangen alle toisella puolella. Hyppäsin risteyksen yli! Olenko vähän hassu?
Metsän laidassa oli oravien valtatie, se kiemurteli puun juurelta toiselle, livahti halkopinoon ja tuli toisesta reunasta ulos. Tiesin, että se kulki kauralyhteen kautta vajan taitse lintulaudalle. Siellä pörröhännät kävivät usein lounaalla tinttien kanssa. Valtatiellä oli selvästi juostu viimeisen lumisateen jälkeen. Missähän niiden pesä mahtaa olla? Tuolla puussa on joku risuläjä, mutta ei se kyllä oravan pesä ole, niin huteralta näyttää. Ehkä harakan opettelupesä? Tekevätköhän ne sellaisia? Ainakin viime keväänä ne rakensivat useampia pesiä mäntyihin, mutta eivät asuneet niistä missään.
Kukkakukkulan valkeassa hangessa on reikä. Kämmenenmentävä, ihan kuin sieltä olisi tullut höyryä. Siellä varmaan asuu joku. Joku, joka liikkuu vain hangen alla talvisäässä, koska mitään ulko-ovea ei ole. Jännää! Keväällä kun lumi sulaa, näen, missä sen heinällä vuorattu tunneli kulkee. Täytyyhän sen jostain ruokansa hakea.
Pysähdyn Matintammen luokse ihailemaan pupunsuojakanaverkon lumikiteitä. Ikuisesti ihmettelen tätä luontoa, joka on kauniimpi kuin mikään ihmisen aikaansaannos. Ihan ilmaiseksi ihailtavana. Joka talvi, joka kevät, joka kesä, joka syksy, vaihtuva taidenäyttely ihan tässä meidän pihalla!
Kuljen rantapolkua pitkin laiturille, astun jäälle ja kahlaan lumen peittämän "luistinradan" yli. Aurinko on laskemassa. Tuijotan pitkää varjoani kunnes se haalistuu ja katoaa. Kimallus järviruokojen tupsuissa sammuu. Hanki sinertyy ja muuttuu tummaksi. Huomaan äkkiä, että varpaita ja sormia palelee. En malta kuitenkaan kiiruhtaa sisälle, vaan kuljen hitaasti omaa talvipolkuani takaisin. Toivottavasti huomennakin on paukkuva pakkanen, iloinen aurinko ja uutta ihmeteltävää!
Ai että miksi ei yhtään kuvaa? Koska toivon, että juttuni herättää teissä ajatuksen lähteä itse ulos talvitaidetta ihailemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti