Tähdet, tähdet...

 Eräänä yönä vain kieriskelin sängyssäni enkä saanut unta. En oikealla enkä vasemmalla kyljellä. En peiton kanssa enkä ilman. En ilman tyynyä. Kävin vessassa, join vettä, söin keksin juuston kera, mutta ei nukuttanut. Sitten katsoin ulos. Oli kirkas ilma. Tähdet kutsuivat. Lähdin ulos.

Ulko-ovella käännyin takaisin ja puin päälleni toppatakin ja villapipon. Villasukkajalkani työnsin puutarhaklopoihin, saappaita en tarvinnut, ei ollut satanut.

Pitkään seisoin terassilla ja annoin silmieni tottua pimeään.

Kuljin yrttitarhapolkua pitkin viljelyksille, takiaiset olin edellisenä päivänä kerännyt kompostiin, joten ne eivät kiusanneet matkallani. Kesäkurpitsoiden ja palsternakkojen vierellä on paras taivaidenkatselupaikka, ja siinä nostin katseeni taivaisiin.

Oih!

Siinä oli koko maailmankaikkeus, tai ainakin puolet. Katsoin vain niitä tähtiä, olin näkevinäni etäisyyksiä, leijuvia maailmoja, ja tunsin itsenikin olevan leijuvassa maailmassa ei minkään keskellä. "Niin pientä rataa maailma mataa, omaansa ain uudelleen..." Ja elämä laajeni äärettömyyksiin, tunsin olevani kaikkialla, suuri, vaikka olin mitättömän pieni.

Sinä yönä en etsinyt edes Otavaa, vaikka tavallisesti taivasta katsellessani niin teen. Vein tähdet sisälle mukanani ja nukahdin niiden ihmeellinen valo aivoissani.

Seuraavana päivänä avasin kaikkitietävän puhelimeni ja löysin Ursan Tähtitaivaan. Jotain ihmeellistä taivaassa on, mutta miten saisin selville, mitä se on? Ehkä jotain selviää, jos opettelen nimet, jotka muinaiset esi-ihmiset ovat tähdille antaneet. Otavan löydän varmasti, ja sen avulla pohjantähden ja pikkukarhun, mutta siinäkö on koko nykytietoni? Ai niin, Kassiopeia, kaksoiswee! Ehkä ensi yönä voisin etsiä taivaalta koko perheen: Kassiopeia, Kefeus, Andromeda, Perseus, ja vielä lohikäärmekin, vaikka en kyllä tiedä, onko se se lohikäärme, jonka oli määrä syödä Andromeda...

Illalla en tietenkään saanut unta, kun odotin yön pimenemistä ja tähtien ilmestymistä. Näkyykö niitä tänään ollenkaan? Torkahdin, mutta sitten kahdelta yöllä heräsin, ja siellä ne kaikki tuikkivat ikkunan takana! Palsternakat ja kesäkurpitsat varmaan ihmettelivät, mitä asiaa minulla taas on kasvimaalle keskellä yötä. aloitin Otavasta. Se löytyi helposti, mutta Ursa Majorin jalat ja kuono olivat puiden kätkössä. Löysin Pohjantähden ja Pikkukarhun, ja niiden lähellä loisteli Kassiopeia. Kefeus oli siinä vieressä, mutta sen sain etsiä monta kertaa, ennenkuin se löytyi helposti. Sitten Andromeda; sen pitäisi olla tuossa Kassiopeian vieressä, mutta en olisi löytänyt, ellen olisi huomannut Pegasosta, joka näkyi suurena, enemmänkin puuhevosena, ja jonka hännässä (vai oliko se pää?) oli kolme kirkasta Andromedan tähteä. Ja, ei ole tosikaan, siinähän on Andromedan galaksi pisteenä iin päällä! Meidän Maamme lähin naapuri! Mutta onpas se huimaavan kaukana! Olenpa onnekas, kun sain sen nähdä paljain silmin!

Huomasin Linnunradan. Hassua, etten heti nähnyt sitä vaikka se on suurinta, mitä taivaalla on. Aloin etsiä lintua... se on kuulemma joutsen... -ja siinähän se lentää suurin valkoisin siivin kohti taivaanlakea! Ihastelin sen lentoa ja mietin, miten ihmeellistä olisikaan liidellä keskellä näitä kaikkia tähtiä. Mutta miten tähtikuviot silloin voisi oppia tuntemaan, kun eri suunnista ne varmaankin näyttävät aivan erilaisilta? Sitä pohtiessani olin huomaamattani tullut sisälle ja unohtanut etsiä Perseuksen! No ensi yönä sitten.

Päivällä tutkin innokkaasti Ursan Tähtitaivasta ja päätin, mitä seuraavana yönä etsisin. Niin paljon kaikkea hauskaa! Päätin olla etsimättä mitään tiettyä, paitsi sen Perseuksen, katselen vaan, yritän keksiä mistä tähdistä minkäkinlainen kuvio syntyy,  ja muistelen päivällä oppimiani nimiä.

Löysinkin sitten Perseuksen, se olikin paljon suurempi kuin kuvittelin. Vaikka ei se näyttänyt ollenkaan prinssi Prinsessanpelastajalta yhdellä jalalla keikkuessaan. Sen lisäksi löysin harpun... -eikun lyran ja sen suuren tähden Vegan, löysin Kotkan tähdistön Altairin ja Joutsenen Denebin, kesäkolmion kolme tähteä.

Sitten lensi tähti! Päätinkin tuijottaa, näkyisikö tähdenlentoja enemmänkin, mutta kun olin päässyt laskuissani kolmeen näinkin satelliitin kiitävän halki taivaan! Ja kohta toisen! Yhdeksään asti pääsin laskuissani, kunnes sitten huusi kuikka. Ja kaiku vastasi. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin ihmeelliseltä. Kuinka näiden kaikkien ihmeellisten tähtien keskellä voi olla tällainen Maa, kaikkine suurine ja pienine ihanuuksineen? Kumpi on ihmeellisempi: Taivas vai Maa? Sitä mietin, vaan en varmaan koskaan saa selville.